Hide my head I want to drown my sorrow

Häpeän taas itseäni, alkaa tulla jo liiankin tutuksi "...mutta kuka antoi sinulle elämäsi..?" Olen paastonnut tänään, juonut neljä kupillista kahvia, ja yhden kaakaota. Vielä toinenkin.. Sokeria, joka voi muuttua sitkaaksi rasvaksi kehooni. Osaston jääkaappi täyttyy ruuistani, jogurttia, hedelmiä, leikkeleitä, kiisseleitä, jäätelöä ja vanukkaita. Valtavat ahdistavat vuoret joille en tiedä mitä tehdä. Pöydällä on kaksi tarjotinta, molemmissa lämmin ateria, metallisten kupujen vieressä kauniisti valkoinen posliinilautanen jolla salaattia. En ole syönyt. Olin tyhjentämässä toisen tarjottimen ruokia roskikseen, kun olin juuri sanonut meneväni syömään ne, kun hoitaja käveli keittiöön. Anteeksi... En halua, ei ole nälkä, ei tee mieli, kuvottaa, olen täynnä, voin huonosti... Ja mitähän muuta. Kuka nuo uskoisi. Minä ainakaan...

Mutta toisaalta... Ei ole nälkä, ihan oikeasti ei ole, ruokaa olisi kiva syödä, koska se toisi jotakin tekemistä tähän puuduttavaan oloon. Mutta muuten.., ei mitään väliä. Toilaxit alkoivat toimimaan vasta myöhään aamulla, johtui varmaan siitä että mahani oli täynnä suklaata, kun normaalisti otan ne suhteellisen tyhjään vatsaan. Tällä kertaa toilaxit eivät tuoneet sitä tyhjää tunnetta, vatsani jäi edelleen isoksi ja turvonneeksi, huomenna aamulla on taas puntari, enkä kestä ajatusta että olisin lihonut. Vaikka tiedän että olen, ja haluaisin tehdä pelkurin valinnan, ja jättää käymättä. Aivan säälittävä vaihtoehto, joka sopii luovuttajalle.

Syksyn tuulet puhaltavat kuvia ja kevyitä koivunlehtiä pyörteinä, näin ikkunasta. Ulkona en ole käymässä, vaan elän omassa kuplassani, tämän muutaman neliön sisällä jossa ruoka on jotain mitä ihminen ei tarvitse, ja voittajat haudataan ensimmäisinä.