My vision digitized and bright despite the veil of night

Ulkona on pimeää, tiedän että syksyn ensimmäiset tähdet ovat näkyneet jo viikkoja sitten. Mutta tänä syksynä olen ollut liian peloissani mennäkseni ulos pimeällä. Muina vuosina olen nähnyt ne, ja nauttinut niistä. Nyt olen asunnossani, verhot ikkunoiden edessä, valot sammutettuina ettei kaikki tämä sotkuisuus näkyisi. Pimeää... Mihin kaikki valo katosi, kirkkaat päivät jotka häikäisevät silmiä.

48.9kg, painoindeksi 17.3, nyt täytän anoreksian diagnostiset kriteerit. En ole koskaan ollut näin "pieni", enkä oikeastaan edes huomaa sitä. Tai tunne iloa siitä. Olen edelleen lihava, näin kuvia viikonlopulta, ja olen lihava. En normaalipainoinen, tai alipainoinen, ajatuskin naurattaa. Ehkä juuri minulle suotiin pienet luut, heikot lihakset, ja kapeat raamit, jotta tämä paino ei riitä että voisin näyttää hoikalta?

Lähtö osastolle, onneksi sain kuulla että menenkin avolle, eli pääsen lenkkeilemään kuten haluan, eikä ruokailu ole kovin valvottua, voin siis yrittää jatkaa laihduttamista, ja toivoa että uneni korjaantuvat. Se on syy miksi lähden tuonne, ja jotta oppisin syömään vähemmän, ja olemaan oksentamatta. Syömishäiriöstä en yritä parantua, kuten olen varmaan tässäkin blogissa sanonut ainakin kymmenen kertaa. Viimeisen illan kunniaksi söin: viisi uunileipää, kolme lihapullaa, neljä palaa mokkaruutua, 2dl vaniljakastiketta, pussin sipsejä, 2prk kermaviildippiä. Deletointi ja jälkiruuaksi 18kpl toilaxeja. En ole siivonnut, pakannut, tai pessyt pyykkiä. Kaikki jäi tekemättä. Jätän siivoamisen väliin, pakkaan nopeasti, ja osa vaatteista jää luonnollisesti tänne. Ei jaksa... Joudun heräämään jo ennen seitsämää, mikä tuntuu kauhealta, huominen tuntuu kauhealta, valitan vain, mutta se ajatus... Joku vahtii. Aikuisosasto. Taidan olla nuorimpia siellä, tiedän että kaupungissani alle 22 vuotiaat menevät yleensä aivan toiseen paikkaan. Paitsi nyt minä.